Vierailu Vatikaaniin Italian kiertomatkalla

Yllätyin iloisesti, kun opas paineli suorinta tietä museon sisäänkäynnille, jossa meille jaettiin audiokuulokkeet ja liput. Olimme turistien sesonkikaudesta huolimatta kymmenessä minuutissa sisällä.

Olen käynyt kerran aiemmin Roomassa. Pikavisiitin nähtävyyslistaani kuului ehdottomasti käydä Sikstuksen kappelissa. Tuolloinkin oli kesä. Aurinko porotti sinisellä taivalla, mutta kaikki lämpö tuntui tulevan jalkojen alta, mustasta asfaltista. Olin juuri kävellyt Vatikaaniin ja kohti museota. Näin jonon loppupään, mutta alkupää katosi mutkan taakse. Kävelin eteenpäin arvioidakseni odotusaikaa. Jono oli kolmen korttelin pituinen. Ihmiset olivat nääntyneen näköisiä ja jonon vierustaa ajeli lava-auto, josta jaettiin vesipulloja turisteille. En edes yrittänyt ruveta jonottamaan. Tuo pettymys oli vielä hyvässä muistissa, kun lähdin uudestaan Vatikaaniin, mutta tällä kertaa valitsin Ikaalisten matkatoimiston kiertomatkan. Yllätyin iloisesti, kun opas paineli suorinta tietä museon sisäänkäynnille, jossa meille jaettiin audiokuulokkeet ja liput. Olimme turistien sesonkikaudesta huolimatta kymmenessä minuutissa sisällä.

…katseltavaksi ei ollut tarkoitettu vain esineistö vaan myös itse miljöö. Maalauksia oli seinillä ja katossa, arkkitehtuurisia elementtejä vähän kaikkialla ja lattialtakin saattoi löytää erityisen kauniin parketti- tai mosaiikkikuvion.

Kierrellessämme museossa luulin olevani koko ajan samassa rakennuksessa. Vasta jälkikäteen tajusin kirjallisuutta lukiessani, että olimme todellisuudessa kävelleet monien eri paavien palatsien läpi. Ja näimme oikeastaan useammankin museon, koska usealla paavilla oli oma nimikkokokoelmansa. Oppaan mukaan käytäviä on yhteensä seitsemän kilometrin edestä (siis jos oikeasti kiertäisi joka salin). Vatikaani oli sikäli samantyyppinen kuin Pietarin Eremitaasi-museo, että katseltavaksi ei ollut tarkoitettu vain esineistö vaan myös itse miljöö. Maalauksia oli seinillä ja katossa, arkkitehtuurisia elementtejä vähän kaikkialla ja lattialtakin saattoi löytää erityisen kauniin parketti- tai mosaiikkikuvion. Vatikaanista täysin omanlaisensa tekee kuitenkin poikkeuksellisen laaja kuvaveistoskokoelma. Toisekseen paavit ovat olleet aikanaan merkittäviä mesenaatteja, joille kelpasivat vain Euroopan parhaat taiteilijat ja arkkitehdit.

Museon omalaatuisuus ulottuu myös vierailuetikettiin. Vartijoita on useita joka salissa ja koska porukkaa on kesällä paljon, mihinkään ei oikeastaan saa pysähtyä. Vartijat hoputtavat porukkaa pysymään liikkeessä koko ajan. Ja tiettyä reittiäkin pitää seurata. Eräs kiinalaisperhe koitti oikaista pujahtamalla köysien alta ja siitäkös tuli italialaisvartijalta sanomista. Porukan nainen ei ilmeisesti suosi kasvojen säilyttämistä, vaan alkoi myös hermostua ja lopulta molemmat huusivat toisilleen. Sympatiani olivat vartijan puolella, hän vain yrittää pitää ison turistilauman aisoissa erittäin arvokkaassa paikassa. Mutta tuosta liikkeellä olemisesta vielä se, että teosten vieressä ei ollut selitteitä tai muita selkeitä merkkejä, joista olisi voinut omin päin hankkia tietoa kirjallisuudesta, audiokuunnelmasta tms. Joten ei pysähtymiselle ollut juuri muuta syytä kuin valokuvaaminen ja teoksen ihailu lyhyesti. Olin kiitollinen, kun saatoin vain seurata opasta ja kuunnella hänen juttujaan. Eikä museon jälkeenkään jäänyt yhtään sellainen olo, että pitäisi mennä uudestaan omalla ajalla.

Suurimman vaikutuksen museossa minuun ei tehnyt Michelangelo tai kukaan muu näistä tunnetuimmista, vaan flaamilaiset seinävaatteen kutojat ja heidän työnsä.

Suurimman vaikutuksen museossa minuun ei tehnyt Michelangelo tai kukaan muu näistä tunnetuimmista, vaan flaamilaiset seinävaatteen kutojat ja heidän työnsä. Kuusi miestä kutoi yhtä valtavaa seinävaatetta jopa 30 vuotta. Taidemaalarit tekevät luonnoksia työstään ja työstävät monia kohtia samaan aikaan, palapelitkin aloitetaan helpoimmista kuvioista. Mutta kutojien työ oli kuin tehdä palapeliä rivi kerrallaan paitsi, että lopputuloksen oikeellisuuden näkee vasta pitkän kutomisen jälkeen.

Museon jälkeen ollaan jo Pietarinkirkon ovella. Nyt on pakko myöntää, ettei kirkko herättänyt minussa suurta ihastusta. Arkkitehtuurissa on paljon mahtailevaa barokkia, joka tuntuu minusta luotaantyöntävältä. Valtavan kirkon haittapuolena on aina se, ettei siitä mitenkään saa kotoisaa, mutta eipä se ollutkaan rakentajien tarkoituksena. Erityisesti mieleen jäi erään pyhimyspaavin jäännökset lasisessa arkussa. Vaatteet peittivät luurangon, mutta käsi ja kasvot peitettiin kipsimuotilla, jotta säilyisi illuusio siitä, että pyhimys ei muutu miksikään kuolemankaan jälkeen. Tämä on vain yksi esimerkki, mutta aloin tajuta pienen osan siitä, kuinka kunnianhimoisia katolisen kirkon johtohahmot ovat olleet. He pyrkivät taiteellisin ja arkkitehtuurisin keinoin toisaalta ylistämään Jumalan mahtia ja toisaalta korostamaan ihmisen pienuutta.